Aloitus se on tämäkin. Istuin juuri ystäväni Vilman kanssa pöydän ääressä. Vilma opetti minulle näiden ihanien verkkosivujen muokkaamista. Keskusteltiin myös verkkosivujen näkyvyydestä Googlessa ja siitä miten näkyvyyttä voisi parantaa. Vilma heitti ilmoille blogin kirjoittamisen. Vastasin välittömästi, että ei. En osaa kirjoittaa, eikä minulla ole mitään sanottavaa.

Ei tietenkään! Ei mennyt kuin hetki, kun keskustelu siirtyi siihen, miten esimerkiksi vyöhyketerapia on ollut myrskynsilmässä somessa. Syntyi palo, että tätä asiaa on pohdittava omalta kannalta ja sillä tietämyksellä, joka minulle on tähän mennessä elämästä kertynyt. Nyt tässä hetkessä siis syntyy ensimmäinen blogipostaus ihan spontaanisti. Ja ei siksi, että verkkosivut tulisivat näkyvimmiksi vaan siksi, että on minulla sittenkin sanottavaa. Ja samalla kun sanon näin, on pelko läsnä. Pelko siitä, että omien ajatuksien julkituominen leimaa minut joksikin, mitä en koe olevani.